lauantai 17. kesäkuuta 2017

5 vuotta myöhemmin

                                                                        Hei Kaikki!


Blogiini eksyy edelleen säännöllisesti muutamia yksilöitä googlen kautta, joten ajattelin että olisi mielenkiintoista näin viiden vuoden jälkeen kertoa missä mennään.
Ihan ensiksi haluan sanoa, että blogissa esiintyvät asiat ovat täysin omia kokemuksiani. Kirjotiin blogiani alusta asti todella rehellisesti ja avoimesti. Näin jälkeenpäin
mietittynä jätin todella paljon kirjoittamatta eivätkä parhaat tarinat koskaan päätyneet blogiin asti mutta nyt vanhempana olen todella iloinen tästä :D Vaikka jotkut teksteistäni
herättävätkin hieman myötähäpeää en kuitenkaan ole poistanut niitä. Blogini on 21-vuotiaan Mian kirjoittama ja on ihan ymmärrettävää, että tekstistä myös näkyy se. Täytyy
kuitenkin heittää yläfemmat nuoremmalle itselleni, että maltoin jättää monet tarinat blogista pois. Toisekseen on myös hyvä muistaa, että kirjoittamani asiat ovat tapahtuneet vuosina
2011 ja 2012. Thaimaassa on tapahtunut paljon muutoksia sen jälkeen, joten tiedot hintatasosta tai Raya Diversista eivät välttämättä pidä tänä päivänä enää paikkaansa.

Mitä siis tapahtui sen jälkeen, kun palasin denguen jälkeen takaisin kotiin vuonna 2012? Ensimmäiset 6kk olivat todella vaikeat. Lähtiessäni olin luopunut työpaikastani ja asunnostani.
Oli yllättävän rankkaa joutua muuttamaan hetkellisesti oman perheen luo mutta onneksi löysin pian asunnon ja pääsin muuttamaan takaisin pääkaupunkiseudulle. Löysin pian tämän jälkeen myös töitä ja olin edellisessä työpaikassani vajaat pari vuotta kunnes löysin 2014 jouluna nykyisen paikkani. Kuluneet 2,5vuotta olen siis työskennellyt kansainvälisessä hätäpalvelukeskuksessa palvelukoordinaattorina. Työkseni autan ihmisiä niin Suomessa kuin ulkomaillakin ja on hienoa saada työskennellä kansainvälisessä yrityksessä. Vaikka olen tylsästi hypännyt oravanpyörään olen onneksi ehtinyt myös hieman reissaamaan lomilla.


Tätä kirjoittaessani olen 27-vuotias ja asun Helsingissä kihlattuni ja pienen mäyräkoirapentumme kanssa. En ole ollut Thaimaassa viimeisimmän reissuni jälkeen mutta
uskon, että lähivuosina aion palata vanhoihin maisemiin Phuketiin ja Raya Yain saarelle. Aikani saarella on jäänyt mieleeni elämäni hienoimpana, haastavimpana ja upeimpana
aikana. Myös osa saarella tapaamistani ihmisistä on jäänyt elämääni ja olen itseasiassa tällä hetkellä juuri samassa työpaikassa erään henkilön kanssa, johon tutustuin saarella.
Kaipuu maailmalle on ajoittaista. Uskon, että itsessäni palaa ikuisesti pieni liekki asian suhteen. Uskon myös siihen, että tulen tulevaisuudessa asumaan hetkellisesti
jossain toisessa maassa. Missä? Sitä en tiedä. Olen kuitenkin myös huomannut, että näin vanhempana ja jo kunnolla työelämässä olevana on vaikeampi tehdä repäisyjä kuten
"jätän työpaikkani ja lähden seikkailemaan". Tuntuu, että nuorempana oli paljon helpompaa kun ei ollut vielä kunnolla juurtunut mihinkään. Olin itse nuorempana myös paljon
rohkeampi joka ehkä johtui lievästä sinisilmäisyydestäni. Välillä toivon, että voisin olla yhtä huoleton kuin silloin.

Jos tätä tekstiä lukee tällä hetkellä joku, joka pohtii pitäisikö ottaa ja lähteä niin haluan sanoa yhden asian: LÄHDE! Elämä on lyhyt eikä koskaan voi tietää mitä huominen
tuo tullessaan. Oravanpyörään ehtii hypätä myöhemminkin, joten oma neuvoni on että mene, tee ja koe :)




-Mia


keskiviikko 17. lokakuuta 2012

Joskus on mentävä kauas nähdäkseen lähelle

Olen hieman vältellyt tätä koko blogiani koska tiedän, että tänne tuleminen ja uuden postauksen kirjoittaminen pakottaa itseni palaamaan niihin kaikkiin tunteisiin ja muistoihin joita olen yrittänyt kovasti lykätä mielestäni. Koska kirjoittaminen on kuitenkin aika terapeuttista ja haluan antaa toisenlaisen näkökulman siihen miten asiat voivat mennä suunnitteluista huolimatta niin annetaan nyt sitten palaa.



2010 syksyllä tein päätöksen lähteä työharjoitteluun Thaimaahan josta tämä koko blogi kertookin. Tällöin päätös tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta eikä moni läheiseni, saati minä itse, osannut sitä odottaa. Kuten kirjoitinkin blogiini, niin en osannut tarkemmin selittää mutta sydän ja pää sanoi että tämä on nyt sellainen asia mikä pitää tehdä. Niinpä sen tein ja näin jälkikäteen ajateltuna koko reissu meni paremmin kuin täydellisesti. 5kk Thaimaassa, Malesiassa ja Australiassa ja selvisin yhdellä oksennustaudilla ja pienellä kuumeella jonka sain Australiassa. Koin pari tilannetta jossa olisi voinut käydä huonosti kuten yksin hotellille kävely keskellä yötä Thaimaassa ja Tarun kanssa Kuala Lumpurissa yöllä eksyminen jossain slummialueella. Mitään pahaa ei kuitenkaan käynyt.

Tänä kesänä sain tietää, että sain työpaikan Koh Taolta. Olin alkukeväällä ahkerasti googlettanut suomalaisia sukellusfirmoja Thaimaassa. Eteeni sattui yksi firma josta kiinnostuin kovasti ja laitoin heille CV sekä työhakemukseni. Tästä lähtien pidin firmaan aktiivisesti yhteyttä ja kesällä sain tiedon, että he voisivat minut palkata. Olin ihan tajuttoman onnellinen, että olin omalla aktiivisuudellani saanut työpaikan toiselta puolelta maailmaa, ja vielä Thaimaasta! Jotain oli kuitenkin tapahtunut, sillä en tuntenut enää samanlaista "tämä on nyt pakko tehdä"- tunnetta kuin edellisellä kerralla vaan jotain ihan sen vastaista.

Se alkoi pienistä asioista. Huomasin harmittelevani ystävilleni lähtöäni, kun missaisin tulevan hyvän elokuvan, uuden ruokapaikan avajaiset, ystävieni syntymäpäivät jne. Pian tunne kuitenkin kasvoi ja aloin tuntemaan todella suurta epävarmuutta. Koska en ollut enää aloittelija Thaimaan suhteen, niin osasin pelätä enemmän asioita kuin ensimmäisellä kerralla. Luin paikallisista uutisista miten thaimaalaiset miehet olivat raiskanneet milloin kenetkin ja tappaneet ties ketä. Aloin murehtimaan ihan tyhmiä juttuja ja mm. googlettelin denguesta paljon ( dindindin.....). Lähtöahdistukseni loppupuolella itkin siskolleni puhelimeen etten halua lähteä, se ei vaan tunnu enää hyvältä. Laitoin kaiken kuitenkin jännityksen piikkiin ja tsemppasin itseni lähtemään. Viimeisenä viikonloppuna ollessani Suomessa tapasin erään henkilön, joka vaikeutti hieman lähtöäni. Lähtöpäivänä olo oli kuitenkin todella hyvä ja heittäessäni rinkan selkään mietin että ei vitsi, nyt sitä mennään!



Sitten tulee tarinan hassu osuus, jota on vaikea selittää. Saapuessamme Thaimaahan "WAU!"-elämyksen sijaan koin enemmänkin "Ainiin.... tätähän tämä olikin"-fiiliksen. Päästyämme Samuille kaikkien vaiheiden jälkeen ihastelin tietysti luontoa ja sitä ihanaa lämpöä mutta jotenkin se ei enää kolahtanut samalla tapaa. Siskoni sanoi aiemmin, että ei mikään asia tai paikka ole enää niin upea kuin ensimmäisellä kerralla. Se on täysin totta ja ajattelin että niin on varmaan tämänkin asian kanssa. Sanoessani Aidalle ensimmäisenä iltana, että taidankin palata paluulennolla Suomeen laittoi Aida sen jet lagin piikkiin ja totesi että mieleni vielä muuttuisi. Eipä muuttunut.

Vaikka Thaimaa on rakas ja sisältää monia ihania muistoja, huomasin kuitenkin kiinnittäväni asioita paljon niihin asioihin joita inhoan siellä. En jaksanut tinkausrumbaa kojuissa ja takseissa, taksikuskien huuteluja, huonoa asiakaspalvelua ja yleensäkkin sitä, että mikään asia ei vain toimi. Ensimmäisellä kerralla nuo kaikki olivat eksoottisia mutta tällä kertaa ne lähinnä vain ärsyttivät. Mitä enemmän päiviä kului, sitä varmempi olin että tulen Suomeen. Tajutessani, että voin tehdä juuri niin kuin haluan, tulin yllättäen todella onnelliseksi. Ilmoitin asiasta perheelleni ja työpaikkaan joissa molemmissa oltiin todella ymmärtäväisiä. Aloin nauttimaan lomasta täysillä onnellisena siitä, että olin ymmärtänyt mitä haluan ja mitä en.
 

Kahden viikon jälkeen sairastuin ja jouduin sairaalaan. Läheiseni ja ystäväni Suomessa olivat todella huolissaan ja toivoivat että palaisin pian kotiin. Suurimmalle osalle oli itsestään selvää, että tulisin Suomeen eikä kukaan sitten kyseenalaistanut sitä miksi palasinkin aiemmin. Sairaalassa ollessani mietin, että jos tämä ei ole merkki siitä että päätökseni palata aiemmin on oikea niin mikä sitten ;)

Jokainen uskoo mihin uskoo, mutta mielestäni tällä kaikella oli suurempi tarkoitus joka on oikeastaan aika kiehtovaa. Miettikääpäs; Miksi tunsin jo ennen lähtöä ettei lähtö ole hyvä idea? Miksi tapasin yllättäen tämän tietyn henkilön, joka nyt on kadonnut kuin tuhka tuuleen? Miksi saapuessani Thaimaahan sain niin vahvan tunteen siitä, että tulisi palata? Miksi sairastuin? Tiedän, että monen mielestä tuollainen ajattelu on pelkkää huuhaata mutta omasta mielestäni se on aika mielenkiintoista. Itseasiassa, perhettäni ja muutamaa ystävääni lukuunottamatta muut eivät varmaan edes tiedä miksi tulin oikeasti Suomeen. Dengue, mikä ihana tekosyy!

Olen analysoinut asian itse niin, että olen nyt siinä iässä elämääni kun mietin mitä oikeasti haluan elämältäni. Tuntuu, että läheiseni ovat viime aikoina tehneet paljon radikaaleja muutoksia. Kaikki perheeni jäseneet ovat muuttaneet kauemmas Helsingistä, on ostettu taloja ja menty naimisiin. Tuntuu, että ympärilläni tapahtuu niin paljon ja itse olen jumissa juuri tässä. Taisin luulla, että Thaimaahan paluu olisi se "mun juttu" ja kun kerta perheeni muuttaa minusta kauemmaksi niin yhtälailla voin sitten itse muuttaa yli 8 000km päähän. Se ei ollut niinkään protesti, vaan sen oman jutun ja elämän löytämisen yrittämistä. Nyt ainakin tiedän, että ei se oma juttu ole Thaimaahan muuttaminen.

En tiedä mikä tämä suurempi tarkoitus tässä oli, mutta ehkä se selviää myöhemmin. Olen parantunut hyvin ja sain uuden työnkin jossa aloitan ensi viikon maanantaina. Tänään itseasiassa kävin kontrolliverikokeessa jonka tulokset saan huomenna. Viimeksi maksa-arvot olivat todella koholla taudin takia joten toivotaan, että nyt tilanne olisi jo parempi. Matkustusintoni ei ole kadonnut mihinkään mutta se on kyllä hieman laantunut. Tällä hetkellä tuntuu hyvältä olla Suomessa mikä on tietysti rahatilanteen kannalta ihan hyväkin. Aion ehdottomasti vielä reissata ja Working Holiday Australiassa on kyllä aivan ehdoton.

Aionko palata vielä Thaimaahan? Kyllä varmasti. Milloin? Sitä en vielä tiedä :) Olen onnellinen, että ensimmäinen reissuni Thaimaahan oli täydellinen ja toinen taas todella opettavainen. En edelleenkään ole nähnyt mitään niin kaunista kuin Raya Yai saari joten ihmiset, menkää sinne!

sunnuntai 7. lokakuuta 2012

Dengue vol. 2

Edellisen tunneoksennuksen jälkeen voisin koittaa kirjoittaa hieman järkevämmän ja enemmän infoa sisältävän postauksen sairaala-ajastani. Uskon ja toivon kovasti, että kun seuraava yksinäinen ja pelokas googlettelee sairaalasängyltä tietoa denguesta niin tämä postaus osuisi silmiin ja toisi jotain toivoa. Itselleni ainakin toivoa toi kovasti ne kaksi blogia, joista löysin tietoa siitä millaista on sairastaa Thaimaassa dengue.

Saapuessamme sairaalaan tuona inhottavana maanantai iltapäivänä mut vietiin heti ensiapuun ja tökättiin kuumemittari kainaloon. Kuumemittari näytti sairaalaan päästäessä 39, joten seuraavaksi sain kylmäkääreen otsalle ja hoitaja otti verikokeen jonka tulosta jäin odottelemaan ensiavun sermiin. Omaa oloani pahensi viereisessä sermissä oleva poika, joka oltiin tuotu sairaalaan mopokolarin vuoksi. Olen aina pitänyt miespuolisten kipukynnystä korkeampana joten siinä vaiheessa kun tämä kundi huutaa kymmenettä minuuttia putkeen "STOOOOOOOOOOOOP PLEEEASEEEEEE STOOOOOOP I CANT TAKE IT ANYMORE" niin en tiedä kumman takia itkin enemmän, oman olon vai kyseisen pojan. Hoitajat pahoittelivat että jouduin kuuntelemaan tätä ja kertoivat että mopokolarit ovat yleisin syy miksi sairaalaan tulee länsimaalaisia. Tämän pojan jälkeen viereiseen sermiin tuotiin toinen poika samasta syystä jolle laitettiin kipsi. Suostuisinko enää mopon kyytiin Thaimaassa? Tuskinpa.

Noin 40 min odottelun jälkeen lääkäri tuli verikokeiden tulosten kanssa ja kertoi tuomion. Tässä vaiheessa olin maailman kiitollisin Aidasta, joka piti kädestäni kiinni kuullessani että denguehan se on. Tuntui aika murskaavalta tajuta että se se todella on, vaikka olin pitänyt tautia niin epätodennäköisenä. Itselläni on myös aiemmin ollut todella yleinen "ei mulle tapahdu koskaan mitään"-asenne, joka on nyt kyllä muuttunut täysin. Diagnoosin jälkeen sain tipan, erittäin eroottiset sairaalavaatteet ja kärräyksen huoneeseeni.

En ole koskaan ollut sairaalassa itse potilaana, joten pakko sanoa että ensimmäiseksi sairaalakokemukseksi tämä oli hyvin miellyttävä. Huoneeni oli aivan kuin hotellihuone, mutta sairaalasängyllä. Huoneessani oli siis sairaalasänky, vierassänky, televisio, vaatekaappi, yöpöytä lokeroineen, vessa ja suihku, ilmastointi ja oma terassi. Sanomattakin selvää, etten kertaakaan mennyt terassille hyttyspelkoisena mutta olihan se ihan kiva että sellainenkin oli. Ilman sänkyäni ja tippalaitettani olisi voinut melkein jo unohtaa, että on sairaalassa.

Koska en ole koskaan sairaalassa ollut, oli todella epäselvää mitä seuraavaksi oikein tulee tapahtumaan. En saanut missään vaiheessa infoa siitä, millainen rytmi sairaalassa on ja mitä tapahtuu mihinkin aikaan. Minulle kerrottiin vain että mikäli haluan hoitajan paikalle, tulisi minun soittaa puhelimella numeroon 124. Ei, ei siis mitään nappia josta hoitajan voisi kutsua vaan aina piti soittaa. Sairaalarytmi selvisi seuraavina päivinä ja se oli suunnilleen tällainen:

Klo

06.00 Hoitajat tulevat mittaamaan kuumeen ja verenpaineen
07.30 Aamupala
08.30 Hoitajat tulevat vaihtamaan lakanat ja tuovat puhtaat vaatteet ja pyyhkeen
09.00 Hoitaja tulee ottamaan verikokeen
09.15 Siivoojat tulevat siivoamaan huoneen
10.00 Hoitajat tulevat mittaamaan kuumeen ja verenpaineen
11.00 Lounas
12.00 Lääkäri tulee käymään ja kertoo edellisen päivän verikokeiden tulokset ja kuinka monta kertaa on ollut kuumetta ja kuinka paljon
14.00 Hoitajat tulevat mittaamaan kuumeen ja verenpaineen ja tuovat välipalan
16.00 Illallinen
16.30 Siivoojat tulevat siivoamaan huoneen
18.00 Hoitajat tulevat mittaamaan kuumeen ja verenpaineen
22.00 Hoitajat tulevat mittaamaan kuumeen ja verenpaineen
02.00 Hoitajat tulevat mittaamaan kuumeen ja verenpaineen

Tämän päivärytmin lisäksi oli tietysti lääkkeiden jako, joka riippui täysin kuumetilanteestani. Ennen ruokaa sain aina pahoinvointipillerin sekä vatsalääkkeen ja aina mikäli kuumetta oli yli 37,5 sain 1000mg Parasetamolia. Tajusin itsekkin vasta muutaman päivän jälkeen sen, miten paljon oikeasti söin särkylääkkeitä jotta kuume laskisi. Ruokailut meni niin, että aamupalan sai valita listasta jossa oli noin. 10 eri vaihtoehtoa. Koska ruokahalua ei löytynyt yhtään, niin yritin valita aina sellaisen joka aiheutti vähiten oksennusrefleksiä. Aamupalaksi otin siis joka aamu setin jossa oli muroja maidolla, maustamaton jugurtti, banaani ja kaksi paahtoleipää. Yleensä missioni oli syödä banaani ja pari lusikallista muroja tai jugurttia. Lounaaksi ja päivälliseksi sai valita joko thai food tai international food. Aluksi otin aina thai foodin ja koitin syödä pari haarukallista riisiä ja mukana tulleen omenan. Loppuajasta kun ruokahalua oli vähän enemmän otin yleensä international foodin ja söin pari ranskalaista tai hodarista nakin. Välipalaksi oli aina todella etova "mansikkakakku" joka ei siis tosiaan ollut kakku, vaan sellainen pieni einespulla jonka sisällä oli mansikkamarmelaadia. Nami.....

Lääkärinä toimi aina sama mies, jolla oli onneksi todella hyvä englanti. Tietyt lääkesanastot olivat vähän hepreaa mutta onneksi lääkäri osasi selittää kaiken yksinkertaisesti. Lääkärin päivittäinen käynti oli päivän kohokohta, sillä toivoin aina saavani kuulla ne maagiset "you can leave tomorrow" sanat, jotka sain kuulla tosin vasta seitsemäntenä päivänä. Hoitajat sen sijaan eivät puhuneet niinkään hyvää englantia. Suurin osa hoitajista oli aivan ihania, joka korvasi sen ettei yhteistä kieltä löytynyt. Hoitajat ilmoittivat aina kuumetta ja verenpainetta mitatessaan paljonko kuumetta oli ja oliko verenpaine ok. Tämän lisäksi he kysyivät päivittäin "yesterday how many times puupuu piipii?" jonka hetken miettimisen jälkeen tajusin tarkoittavat vessassa käyntiä. Siinä sitten vastailtiin että "two times puupuu, many times piipii". Oivoi... lisäksi tippapussi kesti aina noin 8 tuntia kerrallaan ja sen jälkeen laite alkoi huutamaan että pussi pitää vaihtaa. Tällöin soitin tuohon 124 numeroon ja ilmoitin "This is Mia from room number 14, the machine is piiping" jonka jälkeen hoitaja tuli pussin vaihtamaan.

Muutaman päivän jälkeen se, ettei hoitajien kanssa voinut keskustella, alkoi muodostua ongelmaksi. Pian aloin toivomaan, että voisin puhua asiasta jonkun kanssa. Yksin sängyssä makoilu sairaana on aika inhottavaa, ja olisin toivonut että joku olisi pitänyt myös henkisestä puolesta huolta. Viidentenä päivänä, joka oli pahin kuten lääkäri oli ennustanut, sain jonkinmoisen paniikkikohtauksen ja siskon soittaessa itkin monen minuutin ajan puhelimeen. Sisko itsekkin sairaanhoitajana totesi, että Suomessa hoidetaan aina myös sitä henkistä puolta ja keskusteluapua on tarjolla. Sairaalassa jossa olin oli kyllä yksi todella mukava skottihoitaja jonka tapasin ensimmäisenä päivänä mutta häntä en enää sen jälkeen nähnyt. Aida vieraili päivittäin parin tunnin ajan josta oli suuri apu. En todellakaan tiedä mitä olisin tehnyt ilman Aidaa. Toinen oleellinen tekijä oli se, että olin ottanut oman koneen Thaimaahan mukaan ja sairaalassa oli langaton netti. Olin päivittäin facebookin kautta yhteyksissä äitini, siskoni ja ystävieni kanssa joista oli suuri apu. Erityisesti äidistäni ja siskostani, jotka jaksoivat tsempata ja lähettää ihania viestejä. Yksi piristäjä oli huoneeni miespuolinen siivooja, joka tervehti aina pirteänä ja kyseli haluanko television päälle. Viimeisinä päivinä siivooja uskalsi jo kysyä nimeäni ja kertoi paljon muutakin thaiksi johon vain nyökkäilin ja hymyilin. Se, että näki toisen ihmisen niin iloisena ja ystävällisenä paransi kyllä hieman omaa oloa. Yhtä hauskaa oli se, että hotellimme taksikuski halusi väkisin tulla käymään sairaalassa kuultuaan että olen sairaana. Kuskilla oli perus thaikkutyyliin todella huono englanti, joten todetessani "mai pen rai" (=ei se mitään) tilanteestani, sai kuski ainakin hyvät naurut. Sekä tämä kuski, siivooja että lääkärini toivottivat kaikki paljon hyvää onnea. Se tuntui kivalta.


Päästessäni vihdoin kahdeksantena päivänä sairaalasta pois, sain mukaani nätin pienen pussin johon oli laitettu pieniin pusseihin lääkkeitä joita tuli ottaa ja tarkat ohjeet selvästi englanniksi paljonko ja milloinko. Sain myös lapun johon oli kirjattu jokaiselta päivältä arvoni, jota näytinkin sitten Suomessa lääkärille. Paljonko tämä kaikki tuli maksamaan? Ei mitään tietoa, vielä. Tässä kohtaa tulee kiittää äitiä, Aidaa ja vakuutusyhtiötä jotka järkkäilivät asiat aivan loistavasti. Joutuessani sairaalaan äitini teki heti tästä ilmoituksen vakuutusyhtiölleni. Vakuutusyhtiölläni on yhteistyökumppani Thaimaassa juuri näitä tilanteita varten, ja he ottivat myös asian hoitaakseen. Luovutin passini heti ensimmäisenä päivänä sairaalalle ja he sopivat asiat vakuutusyhtiön kanssa. En siis joutunut itse tekemään mitään ja siksi odotankin nyt jonkinmoista kirjettä vakuutusyhtiöltä sillä ihan mielenkiinnosta haluaisin tietää paljonko tällainen setti maksaisi. Puhutaan varmasti tuhansista euroista. Mitä tästä siis opimme? Hoitakaa AINA matkavakuutus kuntoon.

Viimeisinä sairaalapäivinäni tippakäteni oli todella kipeä ja pienikin liikutus pahensi asiaa. Eräänä aamuna heräsin siihen, että tippaletku oli puolivälistä irronnut ja tippa-aineet valuneet sängylle ja nyt itse tippa imi ilmeisesti paineen vuoksi suonestani verta joka valui myös lakanoille. Kun vihdoin tippani irroitettiin, oli käteni aivan turvonnut. Hoitajan mukaan se oli normaalia ja menisi ohi parissa päivässä. Turvotus menikin mutta kipu ei. Suomessa menin heti seuraavana päivänä saapumisestani aivan ihanalle trooppisiin tauteihin erikoistuneelle lääkärille (sanokaapa sana dengue jossain Humppilan terveyskeskuksessa ja katsokaa hoitajan reaktiota :D) Helsinkiin, joka totesi tippakäteni suonen olevan tulehtunut. Kipu jatkoi kyynärtaipeeseen asti ja lääkäri totesi että suoni arpeutuu nyt itsestään ja siihen ei voi todennäköisesti enää koskaan laittaa tippaa. Muuten käsi oli kunnossa ja tällä hetkellä huomaan asian ainoastaan levittäessäni rasvaa käteen sillä "vetävät" liikkeet eivät vieläkään ole ok kädelle. Lääkäri kauhisteli arvojani ja silloin tosiaan tajusin vasta miten huonossa kunnossa olen ollut. Kävin viime viikolla verikokeissa ja arvoni ovat muuten todella hyvät, mutta maksa-arvot olivat aivan pilvissä. Nyt siis lisää lepoa, ei tippaakaan alkoholia ja uusi kontrolli ensi viikolla.

Sairaalasta pääsystäni on nyt 13 päivää ja Suomeen paluustani 8. Oloni on hyvä ja olen parina päivänä käynyt jo vähän rauhallisesti lenkkeilemässäkin. Olen ottanut kuitenkin todella rauhallisesti ja odotan innolla ensi viikon kontrollikäyntiä. Olisi ihanaa, että saisin kaikki arvot kuntoon ja koko sairauden voisi pikkuhiljaa jo jättää taakse. Fiilikset vaihtelee päivittäin mutta myönnän kyllä että aika surullinen ja hämmentynyt olo on edelleen. Ei sen vuoksi että "jouduin" tulemaan takaisin Suomeen, vaan ihan sen kaiken mitä tässä on viime aikoina kokenut. Seuraavaksi pitääkin kirjoittaa postaus siitä mitä tapahtui ennen sairastumistani. Päätin nimittäin jo ensimmäisenä päivänä Thaimaassa, että tulisinkin jo aikaisemmin Suomeen.

maanantai 1. lokakuuta 2012

Dengue

Tasan kaksi viikkoa sitten maanantaina totesin Aidalle aamupalalla, että jopas sydän hakkaa ja päätä särkee. Ajattelin tilanteen johtuvan siitä jäätävästä ylämäestä joka oli juuri kivuttu, joten kuittasin asian vetämällä särkylääkkeen nassuun ja jatkamalla päivää normaalisti. Iltapäivällä ollessamme syömässä lounasta totesin, että jalkoja ja alaselkää särkee paljon. Muutenkin olo oli todella väsynyt mutta nämäkin oireet kuittasin edellisellä valvotulla yöllä (rottien yö) ja päätettiin mennä Aidan kanssa hotellille lepäämään. Saavuttuamme hotellille päätin varmuuden vuoksi mitata kuumeen, joka olikin 37,5. Mulla on normaalilämpö aina siinä 36,4-36,6 joten tiesin heti, että nyt on kuumetta. Otin  toisen särkylääkkeen ja kömmin peiton alle katsomaan leffaa. Pian tämän jälkeen alkoi kamala paleleminen ja tunnin päästä kuumemittari näyttikin 38,5 vaikka olin ottanut särkylääkkeenkin. Ei muuta kuin soittoa lääkärille, jonka viimeisenä kysymyksenä oli "do you have mosquito bites?" ja vastattuani "Yes" tuli kutsu sairaalaan.

Sairaalaan päästessämme kuume oli noussut jo 39 mitä aikaisemmin se ei koskaan ole ollut ja olo oli todella väsynyt. Tiesin, että olin todella kipeänä mutta en ajatellut että se olisi dengueta koska "ei mulle koskaan tapahdu mitään". No, nyt tapahtui. Lääkäri tuli verikokeiden tulosten kanssa ja ilmoitti, että mulla oli dengue-kuume. Itkuhan siinä tuli aika suuresti, koska tiesin että seuraavista päivistä tulisi todella rankkoja.

Moni varmasti tietääkin, että dengue on hyttysten levittämä kuumetauti. En sen enempää jaksa faktoja kertoa koska google on täynnä tietoa ja sieltä olinkin itse jo ennen matkaa selvitellyt kyseisen taudin oireita. Dengue on todella yleinen mutta tilastojen mukaan suhteellisen harva suomalainen saa sen per vuosi. En ajatellut, että huono tuuri osuisi juuri omalle kohdalle.

Seuraavat 8 päivää menivät siis sairaalassa. Olin tipassa koko sen ajan eli käytännössä kuljin sängyn ja vessan väliä viikon ajan. Lihassäryt olivat ihan kamalat; päätä särki, silmiä särki, jalkoja särki ja alaselkää särki. Pahimpia olivat kuitenkin todella oudot "kipukohtaukset" jolloin tunsin viiltävän kipuaallon jossain kohtaa kroppaa, joka toistui muutaman sekunnin välein. Pahimpia nämä olivat korvissa ja leuassa. Kuume seilasi viikon 38-39,4 välillä. Kuumeen noustessa horkat olivat pahimpia, kun tärisin peiton alla eikä mikään peittomäärä riittänyt. Kuumeen laskiessa olo helpottui hetkeksi, mutta lääkkeiden vaikutuksen loppuessa se nousi taas. Tipan lisäksi sain päivittäin paracetamolia, jotain vatsalääkettä ja pahoinvointilääkettä. Ruokahalu oli totaalisen kadonnut, enkä käytännössä syönyt viikkoon oikein mitään. Viikossa lähtikin 5 kiloa.

Pahinta oli kuitenkin denguelle tyypillinen veriarvojen laskeminen. Ihmisen valkosoluarvot ovat normaalisti 5000-9000 ja omani oli pahimmillaan 700. Lääkäri oli todella huolestunut ja jokapäiväisellä kierroksellaan pyöritteli surullisena päätään. Asialle ei voinut tehdä mitään muuta kuin toivoa parasta ja toivoa, että arvot lähtisivät nousemaan. Kahdeksantena päivänä päästessäni pois sairaalasta arvoni olivat 7000 ja muistan vieläkin sen  onnenkiljahduksen jonka päästin.

Fyysisistä oireista huolimatta pahinta denguessa oli henkinen puoli. Aidan päivittäisten vierailujen jälkeen olin yksin. Ihan yksin. Makasin päivät pitkät yksin tuskissani sairaalassa, eikä kukaan voinut luvata etten kuolisi. Se oli kauheinta. Normaalisti voisi sanoa "flunssaa toi vaan on, ei mitään hätää!" mutta nyt niin ei voinut sanoa. Olin yksin toisella puolella maailmaa ja kaukana perheestäni. Soittaminen Suomeen maksoi maltaita, joten en voinut edes puhua perheeni kanssa. Tiedän, että kokemuksia on vaikea pukea sanoiksi ilman että se kuulostaisi dramaattiselta liioittelulta mutta vain ne, jotka ovat dengueen pahana sairastaneet, tietävät mitä tarkoitan. En ole koskaan elämässäni pelännyt niin paljoa.

Nyt sairaalasta pääsystäni on kulunut viikko. Lääkärin mukaan denguelle on tyypillistä väsymys ja voimattomuus, joka voi jatkua vielä viikkoja "parantumisen" jälkeenkin. Tällä hetkellä olen siis todella väsynyt kaiken aikaa, hengästyn nopeasti ja valitettavasti myös hiuksia lähtee enemmän kuin normaalisti. Vasta näin jälkikäteen olen myös ymmärtänyt miten huonossa kunnossa todella olin. Suomessa lääkäri totesi ettei olisi uskonut arvojeni olleen niin alhaiset, ellei olisi itse nähnyt papereita. Kuulemma jos olisin ollut Suomessa, olisin ollut eristyksissä ja todennäköisesti saanut myös jonkinmoisen luuydin lääkityksen. Niin sairaana olin todella ollut. Tänään kävin jälleen verikokeissa ja huomenna saan tietää tulokset. Seuraavat viikot tulevat olemaan aikalailla asian sulattelua ja läpikäymistä. Äitini ystävä oli sanonut äidilleni jotenkin niin surullisesti mutta realistisesti:

"Kai sinä ymmärrät, että ei se ole sama tyttö joka sieltä kotiin tulee"

PS.
Niin, olen tosiaan siis nyt Suomessa.


sunnuntai 16. syyskuuta 2012

Rottien yö

Heräsin viime yönä yhden aikaan siihen, että kuulin erittäin kovaäänistä nakertavaa meteliä. Tuijottelin ympäri pimeää huonetta tajutessani, että meteli tulee vaatekaapistamme jonka ovet olivat auki. Yöllä kun mielikuvitus laukkaa muutenkin tuhatta ja sataa, oli pakko herättää Aida koska en todellakaan uskaltanut yksin selvittää mistä on kyse. Aida heräsi ja kuuli saman metelin. Hetken tyttömäisesti panikoituamme päätimme selvittää mistä on kyse. Laitoimme valot päälle ja avasimme vaatekaapin ovet kokonaan. Vaatekaappimme lattialla on safetybox, jossa säilytämme passien, rahojen ja kameroiden lisäksi myös ajoittain pientä purtavaa kuten tällä kertaa Oreo keksejä. Ollaan nähty talomme lähettyvillä jotain rotan ja oravan välimuotoja eli rotta jolla on oravamaisesti tuuheampi häntä, joten oltiin ihan varmoja että nämä rotat olisivat jotenkin päässeet meidän safetyboxiin ja mutustivat juuri keksejämme. Hetken käytettyä järkeämme tajusimme kuitenkin, että mikäli rotat eivät tienneet meidän salasanaa niin ei sellaiseen metallilaatikkoon voisi päästä sisälle. Avattuamme safetyboxin ja todettuamme että se on tyhjä, päätimme kurkata safetyboxin alle. Ja mitä sieltä löytyikään...

Safetyboxin alla on neljä pientä reikää josta ei kyllä kokonainen rotta mahtuisi sisään mutta pää kylläkin. Alta löytyi myös hotellimme pesupussi jyrsittynä, eli todennäköisesti rotat ovat tunkeneet päänsä näistä aukoista ja järsineet pesupussia/aukkoja lisää. Ei uskota että rotat olisivat näitä aukkoja alunperin itse tehneet, koska ne ovat täysin symmetriset ja pyöreät joten siitä päästään toiseen kysymykseen; miksi hotellimme safetyboxin alle on tehty reikiä?

Emme joudu onneksi miettimään tätä kysymystä kauaa, sillä tänään on viimeinen päivämme Koh Samuilla! Tarkoituksena olisi käydä vielä parissa aiemmin mainitsemassani lempparipaikassa sekä aivan ihanassa korukaupassa ostamassa parit korvikset. Huomenna heitetään aamupalan jälkeen rinkat niskaan ja suunnataan kohti Bangkokia! Siispä tässä vielä kuvia Samuilta :)














lauantai 15. syyskuuta 2012

Koh Samui lempparit



Kuten mainitsin viime postauksessani, meillä oli Aidan kanssa jo muutaman päivän jälkeen sellainen olo, että matkaa voisi jo jatkaa. Todettuamme kuitenkin, että täällä nyt ollaan pari viikkoa, niin yllättäen aloimmekin saada paikasta enemmän irti. Meille on muodostunut jo lempparipaikat jotka ajattelin jakaa tässä teidän kanssanne:

1.       The Wave

Australialaisen omistama ravintola Chawengin rauhallisemmassa päässä. Ravintola tarjoaa niin thaikku- kuin länkkäriruokaakin. Paikka on todella rento, henkilökunta ystävällistä ja hinnat ovat edullisimmasta päästä. Plussaa hauskaasta sisustuksesta; ravintolan yksi seinä on kokonaan peitetty kirjahyllyillä joka on täynnä kirjoja ja päästäkseen vessaan tulee työntää yksi ”hylly” auki ikään kuin elokuvissa oleva salaovi.

2.       The Islander

Chawengin vilkkaassa päässä sijaitseva ravintola, jonka ruokalista on ihan mieletön. On thaikkuruokaa, pizzaa, pastaa, tortilloja, hampurilaisia, ribsejä yms yms. Täällä ollaan syöty molempien mielestä reissun tähän asti paras ruoka; Chicken with garlic and pepper. Kyseinen ruoka oli lempparini jo viime vuonna mutta täällä se on todella hyvin tehty.  Hinta on 100baht plus riisi 20 baht joten hinnat ei todellakaan huimaa päätä (100baht=n. 2,50 euroa). Plussaa sijainnista, sillä Islanderistä pääsee kätevästi suoraan Arkiin

3.       Ark bar

Löysimme vihdoin yöelämän keskuksen Samuilta! Nähtiin itse asiassa sattumalta telkkarista mainos Ark barista ja meno näytti niin hyvältä, että päätettiin mennä tsekkaamaan paikka itse. Mentiin paikalle keskiviikkona jolloin Arkissa oli beachpartyt ja meno oli tosiaan sen mukainen. Paikka on ihan VALTAVA ja se sisältää muutaman uima-altaan, pari eri jättikokoista baaria ja tietysti thaikkutyyliin kymmeniä aurinkotuoleja suoraan rannalla jossa ihmiset hengailevat. Paikalla oli tosi paljon nuoria ympäri maailmaa ja illan kruunasi rannalla esitetty tulishow joka on perinteinen thaimaalainen tapa.

4.       The Swing

Swingi sijaitsee Lamai beachilla ja baarin erikoisuutena on nimensä mukaisesti keinut jotka ympäröivät baaritiskiä. Swing on iso baari sisältäen pari bilispöytää, jättikokoisen baaritiskin keinuineen ja paljon pöytiä. Ranta on Arkin tyylisesti täynnä aurinkotuoleja ja tulishow esitetään veden rajassa. Swingissä on hieman vähemmän porukkaa kuin Arkissa mutta se on ehdottomasti vierailun arvoinen paikka. Plussaa todella laajasta drinkkivalikoimasta josta löytyy paljon alkoholittomia drinkkejä. Lempparini on ehdottomasti Banana Colada.

5.       Andaman (tarkemmin en nimeä valitettavasti muista, kyltissä kuitenkin Australian kartta)
Chawengin rauhallisemmassa päässä sijaitseva ravintola, jonka ruoka on hyvää. Syy miksi tänne kannattaa tulla, on kuitenkin ehdottomasti Bananapancakes & Coconutshake. Molemmat on superhyviä jälkiruokia! Henkilökunta on ystävällistä ja todella palvelualtista. Paikan sisustuksena toimii lukuisat viinipullot joita ravintolaa ympäröivät hyllyt ovat täynnä.


6.       ”Best pancakes in Asia”

Thaimaassa näkee kaduilla paljon ruokakärryjä, joissa myydään ruoka-annoksia, hedelmiä, shakeja yms. Itse suhtaudun hieman varauksella kärryruokiin vaikka yleisesti ottaen ne ovat ihan turvallisia ja ruokaa saa todella halvalla ja se on kaiken lisäksi hyvää.  Me kokeiltiin eilen banaanipannukakkuja tällaisesta kärrystä, joka nimesi itsensä otsikon mukaisesti. Kyseessä oli ehkä enemmän letut kuin pannukakut mutta uskomattoman maukasta se oli silti. Päälle nutellaa ja vola! Hintaa tuli 45 bahtia ravintoloissa olevan 100-150 bahtin sijaan.

Omaat lempparit löytyvät tietysti vain kokeilemalla, joten aina kannattaa rohkeasti suunnata uusiin paikkoihin. Me ollaan toki syöty ja käyty muissakin paikoissa mutta yllä olevat ovat muodostuneet ehdottomiksi lemppareiksi ja suosittelen kyllä käymään jos Samuille eksyy!

Vime päivät ovat kuluneet kahden jenkin, Ryanin ja Evanin, kanssa jotka tavattiin keskiviikkona Arkissa. Evan toimii sijoituspankkiirina ja Ryan työskentelee ostajana firmalle, joka ostaa kemikaalit moniin tuotteisiin kuten Tigi, Pepsodent, Venus jne. Kuulostaa todella kypsältä ja sivistyneeltä mutta kyseiset pojat olivat ihan mielettömiä enkä ole aikoihin nauranut niin paljoa. Mielestäni matkustelussa on parasta juuri se, kun tapaa uusia ihmisiä. Tätä kautta oppii myös paljon itsestään ja siitä millaisena muut ihmiset sinut näkevät.  Ryanin ja Evanin kommenteista päätellen voisin kuvailla itseäni todella hölmöksi, hauskaksi, karhuja pelkääväksi, hyväksi ihmiseksi jolla on mitä oudoimpia ja hauskimpia tarinoita kerrottavana. Ei mielestäni huono luonnekuvaus? ;)

 Eilen vietettiin jälleen koko ilta yhdessä Swingissä, jonka jälleen päätettiin (jälleen) lähteä Chawengille klo 1 yöllä etsimään pannukakkuja kaatosateessa. Tämän jälkeen mentiin vielä Soloon (yökerho Chawengilla, The Islanderin vieressä) näyttämään parhaat tanssimoovimme. Pojat lähtivät tänään kohti Bangkokia ja me jäätiin univelkaisina Aidan kanssa vielä tänne. Olen todella iloinen, että tavattiin pojat sillä harvoin tapaa noin hauskoja persoonia. Lempparini oli Ryanin tarina siitä, miten hän oli 6 vuotta sitten erään tapahtuman juontajana. Tapahtuman yleisö koostui lähinnä tummista ja Ryanin oli tarkoituksena nousta lavalle esittelemään Wiz Khalifa, joka esiintyisi seuraavaksi. Ryanilla ei ollut tietokaan kuka kyseinen esiintyjä on, ja niinpä tuo aasialainen raukkaparka kiipesi lavalle ja heitti yleisölle ”hey alll…. whats upppppp?”. Voitte kuvitella sen, miten yleisö oli Ryania katsonut :D tarina onneksi päättyi onnellisesti ja Wiz tuli lavalle heittäen Ryanille yläfemmat.  Juuri nämä tällaiset tarinat ovat sellaisia, jotka jäätävät mieleen samoin kuin henkilöt jotka ne ovat kertoneet. Ihan huippua sanoisin :)

tiistai 11. syyskuuta 2012

Koh Samui

Mulla on ollut pieni kirjoitustukos sattuneesta syystä. Fiilikset on mennyt nollasta sataan jo ennen matkaa ja tänne tulon jälkeenkin ja on tullut tehtyä aika isoja päätöksiä. Mielessä juoksee vieläkin miljoona asiaa mutta niistä lisää myöhemmin! Palataan nyt vähän taaksepäin eli viime viikkoon, jolloin saavuimme Aidan kanssa Koh Samuille.

Meidän lento Bangkokiin sujui hyvin jos turbulenssia ei lasketa mukaan. Turbulenssi oli sen verran ärhäkkä, että jopa lentoemot joutuivat istumaan paikoillaan ja teetä eikä kahvia voitu tarjoilla vielä aamullakaan. Jokainen joka on vähänkin katsonut/lukenut lentämiseen liittyviä juttuja tietää, että jos lentoemot käsketään istumaan niin sitten on kyytiä luvassa... eikä mitenkään hyvällä tavalla. Meidän 5 tunnin pelätty vaihtoaika Bangkokissa sujui mukavan nopeasti selvitellessä mihin rinkkani on kadonnut. Päästessämme hakemaan rinkkojamme oli jo last bag menossa, joten nappasin täysin samanlainen rinkkani kuin omani koska vaihtoehtoja ei ollut. Hieman myöhemmin avatessani rinkkani huomasin, että eihän se nyt oma ollutkaan. Paikalliset eivät tehneet asialle oikein mitään joten vaikka olisin halunnut lähteä heti seuraavalla lennolla takaisin Suomeen, päätimme kuitenkin hoitaa asian Aidan kanssa itse. Ei muuta kuin Findiin tekstaria ja saimmekin heti numeron johon soittaa ja täten minun rinkkani ottaneelle tiedon, että nyt on väärä rinkka mukana. Kaiken säädön jälkeen sain rinkkani 3 päivää myöhemmin.

Nyt ollaan oltu Koh Samullla viikko ja jo noin 4 päivän jälkeen oltiin sitä mieltä, että eteenpäin voisi jo mennä. Meidän hotelli on aivan ihana luksushotelli ja pudotus tulee olemaan aika suuri tämän jälkeen ;) löydettiin Citydealin kautta halvalla majoitus kahdeksi viikoksi Baa Hin Sai Resortiin, joka on sen verran hintava normaalisti että muu asiakaskunta koostuu lähinnä eläkeläisistä australialaisista. Meidän villa sijaitsee todella jyrkän mäen päässä alhaalla, joten voitte kuvitella miltä tuntuu kiivetä tuo kamala ylämäki monta kertaa päivässä. Mikään urheilu ei ole saanut sykkeitä noin korkealle, niin kamalalta se oikeasti tuntuu, huh! Meidän hotelli sijaitsee kahden päärannan, Chawengin ja Lamain, välissä joten taksimatkoihin kuluu ihan luvattoman paljon rahaa. Halpa hotelli ei ole enää niinkään halpa sen jälkeen, kun päivässä joutuu maksamaan moneen otteeseen taksimatkoja. Jälleen yksi asia joka pitää ottaa seuraavaa matkaa suunniteltaessa huomioon.


Muuten olen ehkä hivenen pettynyt Samuihin. En haluaisi sanoa pettynyt, mutta moni asia on täällä niin erilaista mihin olen tottunut. Järkyttävintä oli huomata, että paikallisten "ystävällisyys" ei taida olla yleistä täällä. Olen tottunut ihaniin, ystävällisiin ja hymyileviin paikallisiin mutta täällä ollaan kohdattu vain pari positiivista tapausta. On todella harmillista, että turismi vaikuttaa niin negatiivisesti paikallisiin, jotka turistien kanssa joutuvat päivittäin asioimaan. Ihana poikkeus on meidän ehkä liiankin innokas uusi kaveri, joka on ilmeisesti taksikuski. Kyseinen kaveri hengailee hotellimme lähistöllä ja omistaa älyttömän siistin auton jolla heittää meidät usein keskustaan. Tänäänkin kun tultiin tuktukilla hotellille, tämä kyseinen kaveri vilkutteli tien toiselta puolelta heti huomatessaan meidät.

Toinen asia on tietysti myös se, että Samui on pääasiassa rantakohde ja suurempia aktiviteetteja ei löydy ellei halua tuhlata rahojaan hoitoihin ja shoppailuun. Otettiin pari päivää sitten "opastettu" retki ympäri saarta, joka oli niin huono, että päätettiin ettei makseta enää moisesta. Siispä viimeiset päivät on mennyt ihan mukavalla kaavalla; aamupala, pooli, lounas, Chaweng/Lamai, hotelli ja musa tv/leffoja. Ollaan naureskeltu Aidan kanssa meidän villille rietastelulomalle, kun ollaan joka ilta menty nukkumaan 9. Low season näkyy täällä siinä, että turisteja on suhteellisen vähän ja niistäkin suurin osa on pariskuntia tai perheitä. Samanlaista bilettämiskulttuuria kuin esimerkiksi Phuketissa täällä ei ole näkynyt.




Meillä olisi vielä viikko Samuilla jäljellä ja sitten jatkuu matka eteenpäin. Todennäköisesti koitetaan kovasti syventää rusketustamme, koska seuraava kohteemme tulee olemaan kaikkea muuta kuin rantakohde. Tai no, mä yritän syventää, Aidan sanojen mukaan "I have never been this black before".

Palataan taas!