torstai 17. helmikuuta 2011

Not my day

Tänään ei oo kyllä niiiiin ollut mun päivä. Meillä oli töissä perus rauhallinen työpäivä kunnes eräs pariskunta halusi lähteä snorklaamaan Saaren toiselle puolelle jossa en ole ikinä itse ennen snorklannut tai uinut, koska rannat siellä puolen ovat hyvin kivikkoisia. Järjestelin juuri toisen pariskunnan asioita kun sain käskyn lähteä toisen työntekijän kanssa tekemään tämän snorkkireissun. Kauhealla kiireellä vaihdoin vaatteet ja otin kamat ja eikun menoksi. Puolivälissä matkaa tajusin, että unohdin pelastusliivit mutta noh ehkä se ei haittaa.

Saavuttiin vihdoin oikealle rannalle ja keli siellä oli ihan hirveä. Ilma oli siis upea mutta en oo koskaan nähnyt nois isoa ja rajua aallokkoa. Myöskään rannalla heiluvat punaiset liput eivät kauheasti viestineet että uiminen olisi ok. Toinen työntekijämme meni edestä pariskunnan kanssa ja kehotti tulemaan veteen ja kääntymään heti selkä menosuuntaan päin jotta on helpompi päästä eteenpäin. En ollut päässyt kauhean pitkälle kun jo tajusin, ettei tässä ole mitään järkeä. Aallot tulivat todella kovalla vauhdilla ja pyyhkivät ylitse ja heti kun pääsin taas pintaan, sama uusiksi. Räpylöiden laittaminen oli melkein mahdotonta ja kun vihdoin tajusin että ei tässä ole ideaa, oli jo vähän liian myöhäistä. Huomasin olevani jumissa kivien välissä, en päässyt eteen enkä taakse. Jumitin vain paikallani ja aallot hakkasivat mua kivikkoa vasten kerta toisensa jälkeen. Siinä vaiheessa iski pieni paniikki, että jos en oikeasti pääse kohta rantaan niin en tiedä miten käy. Tappelin aaltoja vastaan varmaan 10 minuuttia kunnes vihdoin huuhtouduin rantaan ja purskahdin totaalisesti itkuun. En edes huomannut vielä siinä vaiheessa jalkojani jotka olivat kivien ja korallien jäljiltä veressä vaan mua vaan yksinkertaisesti otti päähän niin paljon. Miksi ihmeessä KUKAAN lähtisi tohon keliin uimaan saati sitten minä jonka suhtautuminen veteen ei ole mikään maailman luottavaisin? Mua otti päähän se mitä olisi voinut tapahtua ja se että mun täytyi nyt kokea toi. Ärsytti ihan älyttömästi. Näytin käsimerkein työkaverilleni joka huuteli olenko ok, että kaikki hyvin. Kirjoitin viestin hiekkaan että menen edeltä ja lähdin hammasta purren takaisin. En koe että mitenkään epäonnistuin tai muuta vastaavaa mutta en todellakaan mene enää koskaan tuollaiseen aallokkoon. Piste.

Tullessani takaisin toimistolle tunsin itseni ihan 5-vuotiaaksi kun nyyhkytin varastossa jonka jälkeen kuulin "Mia hei... tuu tänne, mulla on täällä jotain mikä saa sut paremmalle tuulelle" ja niinhän siellä oli, nimittäin tällaiset

Ei olisi voineet nämä kortit tulla parempaan aikaan! < 3.

5 kommenttia:

  1. hyi :( onneks ei käynyt pahemmin! <3

    VastaaPoista
  2. Et sitten katsonut tarpeeksi monta jaksoa Hengenpelastajia. Muistathan pitää ne jalkojesi naarmut ja haavat puhtaina, etteivät pöpöt iske kimppuun?

    VastaaPoista
  3. <3 niinpä, onneksi. Putsaan näitä päivittäin, ei onneksi ole isoja haavoja. Muiden kertomusten mukaan tosin ihan pienet viiltohaavatkin tulehtuvat niin helposti.. ei kiva.

    VastaaPoista
  4. onneksi lähden sinne Ausseihin niin voin katsoa ihan paikan päältä niiden miesten, siis, rantavahtien työskentelyä!

    VastaaPoista