sunnuntai 7. lokakuuta 2012

Dengue vol. 2

Edellisen tunneoksennuksen jälkeen voisin koittaa kirjoittaa hieman järkevämmän ja enemmän infoa sisältävän postauksen sairaala-ajastani. Uskon ja toivon kovasti, että kun seuraava yksinäinen ja pelokas googlettelee sairaalasängyltä tietoa denguesta niin tämä postaus osuisi silmiin ja toisi jotain toivoa. Itselleni ainakin toivoa toi kovasti ne kaksi blogia, joista löysin tietoa siitä millaista on sairastaa Thaimaassa dengue.

Saapuessamme sairaalaan tuona inhottavana maanantai iltapäivänä mut vietiin heti ensiapuun ja tökättiin kuumemittari kainaloon. Kuumemittari näytti sairaalaan päästäessä 39, joten seuraavaksi sain kylmäkääreen otsalle ja hoitaja otti verikokeen jonka tulosta jäin odottelemaan ensiavun sermiin. Omaa oloani pahensi viereisessä sermissä oleva poika, joka oltiin tuotu sairaalaan mopokolarin vuoksi. Olen aina pitänyt miespuolisten kipukynnystä korkeampana joten siinä vaiheessa kun tämä kundi huutaa kymmenettä minuuttia putkeen "STOOOOOOOOOOOOP PLEEEASEEEEEE STOOOOOOP I CANT TAKE IT ANYMORE" niin en tiedä kumman takia itkin enemmän, oman olon vai kyseisen pojan. Hoitajat pahoittelivat että jouduin kuuntelemaan tätä ja kertoivat että mopokolarit ovat yleisin syy miksi sairaalaan tulee länsimaalaisia. Tämän pojan jälkeen viereiseen sermiin tuotiin toinen poika samasta syystä jolle laitettiin kipsi. Suostuisinko enää mopon kyytiin Thaimaassa? Tuskinpa.

Noin 40 min odottelun jälkeen lääkäri tuli verikokeiden tulosten kanssa ja kertoi tuomion. Tässä vaiheessa olin maailman kiitollisin Aidasta, joka piti kädestäni kiinni kuullessani että denguehan se on. Tuntui aika murskaavalta tajuta että se se todella on, vaikka olin pitänyt tautia niin epätodennäköisenä. Itselläni on myös aiemmin ollut todella yleinen "ei mulle tapahdu koskaan mitään"-asenne, joka on nyt kyllä muuttunut täysin. Diagnoosin jälkeen sain tipan, erittäin eroottiset sairaalavaatteet ja kärräyksen huoneeseeni.

En ole koskaan ollut sairaalassa itse potilaana, joten pakko sanoa että ensimmäiseksi sairaalakokemukseksi tämä oli hyvin miellyttävä. Huoneeni oli aivan kuin hotellihuone, mutta sairaalasängyllä. Huoneessani oli siis sairaalasänky, vierassänky, televisio, vaatekaappi, yöpöytä lokeroineen, vessa ja suihku, ilmastointi ja oma terassi. Sanomattakin selvää, etten kertaakaan mennyt terassille hyttyspelkoisena mutta olihan se ihan kiva että sellainenkin oli. Ilman sänkyäni ja tippalaitettani olisi voinut melkein jo unohtaa, että on sairaalassa.

Koska en ole koskaan sairaalassa ollut, oli todella epäselvää mitä seuraavaksi oikein tulee tapahtumaan. En saanut missään vaiheessa infoa siitä, millainen rytmi sairaalassa on ja mitä tapahtuu mihinkin aikaan. Minulle kerrottiin vain että mikäli haluan hoitajan paikalle, tulisi minun soittaa puhelimella numeroon 124. Ei, ei siis mitään nappia josta hoitajan voisi kutsua vaan aina piti soittaa. Sairaalarytmi selvisi seuraavina päivinä ja se oli suunnilleen tällainen:

Klo

06.00 Hoitajat tulevat mittaamaan kuumeen ja verenpaineen
07.30 Aamupala
08.30 Hoitajat tulevat vaihtamaan lakanat ja tuovat puhtaat vaatteet ja pyyhkeen
09.00 Hoitaja tulee ottamaan verikokeen
09.15 Siivoojat tulevat siivoamaan huoneen
10.00 Hoitajat tulevat mittaamaan kuumeen ja verenpaineen
11.00 Lounas
12.00 Lääkäri tulee käymään ja kertoo edellisen päivän verikokeiden tulokset ja kuinka monta kertaa on ollut kuumetta ja kuinka paljon
14.00 Hoitajat tulevat mittaamaan kuumeen ja verenpaineen ja tuovat välipalan
16.00 Illallinen
16.30 Siivoojat tulevat siivoamaan huoneen
18.00 Hoitajat tulevat mittaamaan kuumeen ja verenpaineen
22.00 Hoitajat tulevat mittaamaan kuumeen ja verenpaineen
02.00 Hoitajat tulevat mittaamaan kuumeen ja verenpaineen

Tämän päivärytmin lisäksi oli tietysti lääkkeiden jako, joka riippui täysin kuumetilanteestani. Ennen ruokaa sain aina pahoinvointipillerin sekä vatsalääkkeen ja aina mikäli kuumetta oli yli 37,5 sain 1000mg Parasetamolia. Tajusin itsekkin vasta muutaman päivän jälkeen sen, miten paljon oikeasti söin särkylääkkeitä jotta kuume laskisi. Ruokailut meni niin, että aamupalan sai valita listasta jossa oli noin. 10 eri vaihtoehtoa. Koska ruokahalua ei löytynyt yhtään, niin yritin valita aina sellaisen joka aiheutti vähiten oksennusrefleksiä. Aamupalaksi otin siis joka aamu setin jossa oli muroja maidolla, maustamaton jugurtti, banaani ja kaksi paahtoleipää. Yleensä missioni oli syödä banaani ja pari lusikallista muroja tai jugurttia. Lounaaksi ja päivälliseksi sai valita joko thai food tai international food. Aluksi otin aina thai foodin ja koitin syödä pari haarukallista riisiä ja mukana tulleen omenan. Loppuajasta kun ruokahalua oli vähän enemmän otin yleensä international foodin ja söin pari ranskalaista tai hodarista nakin. Välipalaksi oli aina todella etova "mansikkakakku" joka ei siis tosiaan ollut kakku, vaan sellainen pieni einespulla jonka sisällä oli mansikkamarmelaadia. Nami.....

Lääkärinä toimi aina sama mies, jolla oli onneksi todella hyvä englanti. Tietyt lääkesanastot olivat vähän hepreaa mutta onneksi lääkäri osasi selittää kaiken yksinkertaisesti. Lääkärin päivittäinen käynti oli päivän kohokohta, sillä toivoin aina saavani kuulla ne maagiset "you can leave tomorrow" sanat, jotka sain kuulla tosin vasta seitsemäntenä päivänä. Hoitajat sen sijaan eivät puhuneet niinkään hyvää englantia. Suurin osa hoitajista oli aivan ihania, joka korvasi sen ettei yhteistä kieltä löytynyt. Hoitajat ilmoittivat aina kuumetta ja verenpainetta mitatessaan paljonko kuumetta oli ja oliko verenpaine ok. Tämän lisäksi he kysyivät päivittäin "yesterday how many times puupuu piipii?" jonka hetken miettimisen jälkeen tajusin tarkoittavat vessassa käyntiä. Siinä sitten vastailtiin että "two times puupuu, many times piipii". Oivoi... lisäksi tippapussi kesti aina noin 8 tuntia kerrallaan ja sen jälkeen laite alkoi huutamaan että pussi pitää vaihtaa. Tällöin soitin tuohon 124 numeroon ja ilmoitin "This is Mia from room number 14, the machine is piiping" jonka jälkeen hoitaja tuli pussin vaihtamaan.

Muutaman päivän jälkeen se, ettei hoitajien kanssa voinut keskustella, alkoi muodostua ongelmaksi. Pian aloin toivomaan, että voisin puhua asiasta jonkun kanssa. Yksin sängyssä makoilu sairaana on aika inhottavaa, ja olisin toivonut että joku olisi pitänyt myös henkisestä puolesta huolta. Viidentenä päivänä, joka oli pahin kuten lääkäri oli ennustanut, sain jonkinmoisen paniikkikohtauksen ja siskon soittaessa itkin monen minuutin ajan puhelimeen. Sisko itsekkin sairaanhoitajana totesi, että Suomessa hoidetaan aina myös sitä henkistä puolta ja keskusteluapua on tarjolla. Sairaalassa jossa olin oli kyllä yksi todella mukava skottihoitaja jonka tapasin ensimmäisenä päivänä mutta häntä en enää sen jälkeen nähnyt. Aida vieraili päivittäin parin tunnin ajan josta oli suuri apu. En todellakaan tiedä mitä olisin tehnyt ilman Aidaa. Toinen oleellinen tekijä oli se, että olin ottanut oman koneen Thaimaahan mukaan ja sairaalassa oli langaton netti. Olin päivittäin facebookin kautta yhteyksissä äitini, siskoni ja ystävieni kanssa joista oli suuri apu. Erityisesti äidistäni ja siskostani, jotka jaksoivat tsempata ja lähettää ihania viestejä. Yksi piristäjä oli huoneeni miespuolinen siivooja, joka tervehti aina pirteänä ja kyseli haluanko television päälle. Viimeisinä päivinä siivooja uskalsi jo kysyä nimeäni ja kertoi paljon muutakin thaiksi johon vain nyökkäilin ja hymyilin. Se, että näki toisen ihmisen niin iloisena ja ystävällisenä paransi kyllä hieman omaa oloa. Yhtä hauskaa oli se, että hotellimme taksikuski halusi väkisin tulla käymään sairaalassa kuultuaan että olen sairaana. Kuskilla oli perus thaikkutyyliin todella huono englanti, joten todetessani "mai pen rai" (=ei se mitään) tilanteestani, sai kuski ainakin hyvät naurut. Sekä tämä kuski, siivooja että lääkärini toivottivat kaikki paljon hyvää onnea. Se tuntui kivalta.


Päästessäni vihdoin kahdeksantena päivänä sairaalasta pois, sain mukaani nätin pienen pussin johon oli laitettu pieniin pusseihin lääkkeitä joita tuli ottaa ja tarkat ohjeet selvästi englanniksi paljonko ja milloinko. Sain myös lapun johon oli kirjattu jokaiselta päivältä arvoni, jota näytinkin sitten Suomessa lääkärille. Paljonko tämä kaikki tuli maksamaan? Ei mitään tietoa, vielä. Tässä kohtaa tulee kiittää äitiä, Aidaa ja vakuutusyhtiötä jotka järkkäilivät asiat aivan loistavasti. Joutuessani sairaalaan äitini teki heti tästä ilmoituksen vakuutusyhtiölleni. Vakuutusyhtiölläni on yhteistyökumppani Thaimaassa juuri näitä tilanteita varten, ja he ottivat myös asian hoitaakseen. Luovutin passini heti ensimmäisenä päivänä sairaalalle ja he sopivat asiat vakuutusyhtiön kanssa. En siis joutunut itse tekemään mitään ja siksi odotankin nyt jonkinmoista kirjettä vakuutusyhtiöltä sillä ihan mielenkiinnosta haluaisin tietää paljonko tällainen setti maksaisi. Puhutaan varmasti tuhansista euroista. Mitä tästä siis opimme? Hoitakaa AINA matkavakuutus kuntoon.

Viimeisinä sairaalapäivinäni tippakäteni oli todella kipeä ja pienikin liikutus pahensi asiaa. Eräänä aamuna heräsin siihen, että tippaletku oli puolivälistä irronnut ja tippa-aineet valuneet sängylle ja nyt itse tippa imi ilmeisesti paineen vuoksi suonestani verta joka valui myös lakanoille. Kun vihdoin tippani irroitettiin, oli käteni aivan turvonnut. Hoitajan mukaan se oli normaalia ja menisi ohi parissa päivässä. Turvotus menikin mutta kipu ei. Suomessa menin heti seuraavana päivänä saapumisestani aivan ihanalle trooppisiin tauteihin erikoistuneelle lääkärille (sanokaapa sana dengue jossain Humppilan terveyskeskuksessa ja katsokaa hoitajan reaktiota :D) Helsinkiin, joka totesi tippakäteni suonen olevan tulehtunut. Kipu jatkoi kyynärtaipeeseen asti ja lääkäri totesi että suoni arpeutuu nyt itsestään ja siihen ei voi todennäköisesti enää koskaan laittaa tippaa. Muuten käsi oli kunnossa ja tällä hetkellä huomaan asian ainoastaan levittäessäni rasvaa käteen sillä "vetävät" liikkeet eivät vieläkään ole ok kädelle. Lääkäri kauhisteli arvojani ja silloin tosiaan tajusin vasta miten huonossa kunnossa olen ollut. Kävin viime viikolla verikokeissa ja arvoni ovat muuten todella hyvät, mutta maksa-arvot olivat aivan pilvissä. Nyt siis lisää lepoa, ei tippaakaan alkoholia ja uusi kontrolli ensi viikolla.

Sairaalasta pääsystäni on nyt 13 päivää ja Suomeen paluustani 8. Oloni on hyvä ja olen parina päivänä käynyt jo vähän rauhallisesti lenkkeilemässäkin. Olen ottanut kuitenkin todella rauhallisesti ja odotan innolla ensi viikon kontrollikäyntiä. Olisi ihanaa, että saisin kaikki arvot kuntoon ja koko sairauden voisi pikkuhiljaa jo jättää taakse. Fiilikset vaihtelee päivittäin mutta myönnän kyllä että aika surullinen ja hämmentynyt olo on edelleen. Ei sen vuoksi että "jouduin" tulemaan takaisin Suomeen, vaan ihan sen kaiken mitä tässä on viime aikoina kokenut. Seuraavaksi pitääkin kirjoittaa postaus siitä mitä tapahtui ennen sairastumistani. Päätin nimittäin jo ensimmäisenä päivänä Thaimaassa, että tulisinkin jo aikaisemmin Suomeen.

6 kommenttia:

  1. Yhtä asiaa mä oon miettiny, että kuinka pitkää tää teijän reissu nyt oli ja kuinka pitkä se ois pitäny olla? (niinku suunnitelmien mukaan?)

    Jaksamisia :)

    VastaaPoista
  2. Oltiin ostettu liput 3.9-7.10 eli tänään olisi ollut paluu. Mun oli tarkoitus olla käyttämättä paluulippua kun sain työpaikan Koh Taolta mutta tosiaan, elämä yllättää ja kaikkea ehti tapahtumaan jo ennen sairastumista josta pitää kirjoittaa piakkoin :)!

    VastaaPoista
  3. Tahtoo jo seuraavan postauksen! ;)

    VastaaPoista